Hilirimpsis!

Täällä taas hikoillaan! AAAH! Eilen illalla tämä sähkökatkos taas alkoi muutaman hyvän sähköisen päivän jälkeen ja sitä kestikin ilta seitsemästä yömyöhään. Yöllä onneksi ilmastointi hurisi aamu seitsemään asti, jolloin sähkö taas loppui. Ylläri. Senpä vuoksi emme menneet edes toimistolle, koska siellä ei olisi voinut paljoa tehdä ja toisaalta on mukavampaa hikoilla kotona kuin toimistolla. Sen sijaan istuimme aamupäivän Murtosilla miettien elämää ja sen vaikeita olosuhteita generaattorin katkussa. Tämä sähköongelma on ilmeisesti nyt koko kaupungin harteilla. Lisäksi vettä ei tule tai jos tuleekin niin hyvin rajallisesti, joka on tietysti jonkinlainen pienehkö probleema...
Mutta onneksi meillä on kaasuhella/uuni, joten ruuanlaitto onnistuu! Senpä takia meillä on herkullinen makaronilaatikko uunissa odottamassa. Kiitos siitä apulaisen. Juha siirtyi jo kaakelilattialle lukemaan, koska se on ehdottomasti viilein paikka tässä talossa.

Ollaan otettu tavaks piristää pimeitä sähköttömiä iltoja soittamalla saksofoniballadeja. Niistä kuulemma naapuritkin tykkäävät ;) Joskus tulee tekstiviestillä biisitoiveita, joita Juha sitten soittelee. Toisinaan leikitään arvausleikkiä ja naapurit saavat arvailla mikä biisi. Kaikkea sitä täällä kynttilän valossa keksiikin. Lehmäköhän se tuolla ammuu? No, ei ihme, onhan niitä tuossa naapurissa. On tämä välillä kuin kotieläinpuistossa olisi. Koira haukkuu takapihalla, harmaapapukaija höpöttää ja viheltelee naapurin pihassa ja lehmät ja vuohet ulisee niiden päälle. Ja se onkin sitten ihan oma juttunsa mitä noihin muslimimenoihin tulee.

Juha on ollut kiireinen ja tarpeellinen mies apuvälinepajalla. Siellä on syntymässä prototyyppi modifioitavasta pyörätuolista erilailla vammautuneille lapsille ja halavalla syntyy. Juhalla on oma puuseppä/hitsaaja apuna, joka toteuttaa Juhan villeimmätkin ideat. Juhasta on löytynyt pientä insinöörin vikaa muiden vikojen lisäksi ;) Mutta parisuhde kukoistaa kaikesta huolimatta. Varmaan ymmärtäväinen vaimo Juhalla...

Eppu on ollut toimistorottana yrittäen suunnitella koulutusmateriaalia vammaisten lasten vanhemmille. Siinä sivussa käynyt myös kotikäynneillä kuten viime perjantaina. Siitä täytyykin kertoa klassinen esimerkki. Ensinnäkin jouduimme tehdä kotikäynnit kävellen, koska projektin auton bensabudjetti on tältä vuodelta käytetty mm. ylimääräisiin sokerinhakumatkoihin (22km, vaikka samaa tavaraa saa tien toiselta puolelta). Lähdin siis sosiaalityöntekijän ja fysioterapeutin kanssa kävelemään hiekkaisia polkuja kohti kuntoutettavien lasten koteja. Ensimmäisessä paikassa teimme normaalit kikkakolmoset ja kaikki meni suunnitelmien mukaan. Siitä jatkoimme sitten taas muutaman tovin hikoillen päivän kuumimpaan aikaan, kunnes naiset kertoivat että eivät oikein tienneet missä seuraava kohde oli. Minä sanoin että minulta on ainakaan turha kysyä kun ei ollut hajuakaan missä olimme. Edellinen field worker oli saanut kenkää kun ei hoitanut tehtäviään hyvin ja nyt nämä naiset olivat sitten ottaneet kyseisen alueen hoitaakseen, mutta ilmeisesti heillä ei ollut osotteita koteihin (jos näihin kaikkiin taloihin ylipäätään on osoitteet...)Siinä aikamme käveltyämme ja kyseltyämme löydettiin etsimämme koti. No, sielläpä ei ollut lapsi kotona, vaan olivat äitinsä kanssa lähteneet sairaalaan. Emme viitsineet jäädä odottamaan, joten jatkoimme eteenpäin. Seuraavassa kodissa ei myöskään ollut lapsi kotona, vaikka äiti kyllä tiesi tulostamme. Ihmettelin hieman ja niin ihmettelivät muutkin, mutta sitä kuulemma tapahtuu. Matka jatkui. Käveimme tietä, johon oli levitetty valtavasti jyviä. No, eihän ne mitään jyviä ollut, vaan riisiä. Siinä vieressä oli riisitehdas, jossa riisi puhdistettiin ja pakattiin säkkeihin myytäväksi. Kävimme siellä kierroksella ja tulimme lopuksi viimeiseen kohteeseen. Siellä lapsi oli vuorostaan kuumeessa, joten jäi sekin keikka tekemättä.

Mutta mitä tästäkin opimme: Tämä on Afrikka!